Helmikuun 14. päivä suuntasin taas pitkän tauon jälkeen Inton kera Hyvinkäälle treenaamaan noutopuuhia Riikka -kasvattajan kanssa. En kuitenkaan koskaan päässyt perille saakka, sillä puolimatkassa jouduinkin nöyrtymään ja kääntymään takaisin kotiin päin häntä koipien välissä karmean ajosään takia! Ajokeli oli hirvittävä alijäähtyneen (?) veden takia, ja autoja hätävilkkuineen oli motarin varsi pullollaan. Minä kuuluin autoni kera siihen surkeaan joukkoon, joka ei yhtäkkiä nähnyt moottoritiellä metriäkään edemmäksi, ja niinpä minäkin sain ajaa autoni tien reunalle ja odotella, että pelkääjän paikalla istunut keponi sai auton lasin raaputettua puhtaaksi. Matkan jatkuttua kymmenisen metriä saimme jälleen pysähtyä ja toistaa ikkunan puhdistusrituaalia, ja pari kertaa näissä hankalissa tilanteissa oli aineksia vakavempiinkin onnettomuuksiin. En ollut riittävän uhkarohkea jatkamaan matkaa enää Hyvinkäälle, vaan ajoin nopeasti lähimmälle ABC:lle (Riihimäki) jossa odottelin jalat täristen tunnin verran ennen kuin lähdin takaisin kotimatkalle. Toki olin sen verran järjissäni järkytyksestäni huolimatta, että tajusin treenata Intoa ABC:n parkkipaikalla ja katoksessa. Siis lähinnä katsoin sen reaktiota ihmisiin BH-koetta silmällä pitäen ja pyysin siltä kontaktia häiriön alla, mikä onnistui mainiosti. Piru vie, eipähän nyt ainakaan ollut niin turha reissu kuin olisi voinut olla siksi ettei päästykkään Hyvinkäälle saakka! Ja herranjestas, kyllähän tuolla reissulla ainakin jotain oppi ajo-olosuhteista!

Viime sunnuntaina 28. helmikuuta uutta yritystä Hyvinkään suuntaan, tällä kertaa jopa huomattavasti paremmalla menestyksellä ja ihan Riikan ohjaukseen treenaamaan noutoja ja suuntakäskyjä.

Lunta oli melkoisesti, mutta se ei treenaamista estänyt!
Alun harjoituksissa koitettiin saada myös energiaa hiukan purettua..

Palautukset alkaa sujumaan jo mainiosti, ja Into alkaa oivaltamaan, että siitä damista voi ottaa ihan kunnolla kiinni, eikä se ole oikeasti mikään sikari..

Palkka on tietenkin tärkeässä roolissa, mutta aiheuttaa päänvaivaa noutotreeneissä. On hankalaa palkata noutotreeneissä koiraa, jolle paras palkka on ne yksinkertaisen ihanat damit. Tokossa paras palkka on lelut, samoin agilityssä, mutta noutotreeneissä leikkimisellä ei ole arvoa damien rinnalla!

Damit = parasta! JEE!

Tässä vielä Riikan koiran, Kepen, tyylinäyte vauhdikkaasta palautuksesta ja hyvästä otteesta!

Blogimerkinnän otsikkoon on ynnätty kaksi tärkeätä huomiota, jotka tein kuluneen viikonlopun aikana: tolleri jaksaa, ja tolleri yllättää. Tolleri jaksaa yllättää!

Nikin trimmaus siirtyi sovitusta ajasta viikolla eteen päin, mutta 25.4 poika pääsi kuitenkin vihdoin parturiin, ja nyt on taas helppo kesätukka.
Pitkään kiusannut korvatulehduskin on alkanut laantumaan, eikä korva enää näytä niin punaiselta ja ärtyneeltä. Se ei myöskään eritä mitään mömmöjä, mutta kutiaa kuitenkin sen verran paljon, että olen varuillani ja tarkkana, ettei korvatulehdus ainakaan yltyisi enää!

Samalla kun Niki oli parturoitavana keskustassa sijaitsevassa Trimmitassussa (jonka omistaja on yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka osaavat käsitellä Nikiä oikein) minä olin tutustuttamassa Intoa kaupungin vilinään. Tarkoituksenani oli alunperin jättää Into autoon siksi aikaa, kun käyn heittämässä Nikin trimmattavaksi, ja tulla sitten hakemaan herra Paddington autosta, mutta suunnitelmani muutettiinkin silkalla oveluudella. Oli aurinkoinen ja kuuma päivä, ja samalla hetkellä, kun otin Nikin autosta ulos ja paiskasin takaluukun kiinni, alkoi autosta kuulumaan sydäntä särkevä kiljuminen. Kukapa muukaan, kuin Into osoitti takaronkissa mieltään. Vilkaisin ympärilleni ja mietin hetken, mutta annoin sitten periksi -en halunnut tulla leimatuksi huonoksi koiranomistajaksi, minä mokoma, joka olisin jättänyt koiran kuumaan autoon kiljumaan kuolemaansa. Jos olisin parkkeerannut yhtään syrjäisemmälle alueelle, olisin jättänyt Intosillin kiljumaan kurjuuttaan aivan yksin, ja oppimaan käytöstavoille. Vaan kanssaihmisten takia luovutin tällä kertaa, ja toimin kiljuvan kakaran mieliksi. Kaikenkaikkiaan kaupunkikävely meni loppupeleissä ihan hyvin.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina 26.4. suuntasimmekin Inton kanssa Riihimäelle Riikka -kasvattajan järjestämään Repolaisten treenipäivään. Treenipäivien ideana on auttaa Repolaiset vielä jonain päivänä taippareista läpi, ja tämän päivän teemana oli maltti (mitä ei voi koskaan korostaa liikaa tollereiden treeneissä) ja hakuruutu. Treeni alkoi siis malttiharjoituksella: koirat olivat ohjaajiensa sivulla perusasennossa samalla, kun ohjaajille jaettiin damit. Tämän aikaa koiran on oltava rauhallisesti ja maltillisesti paikoillaan. Sitten ohjaaja heittää damin suoraan eteenpäin, ja koiran on oltava edelleen kauniisti aloillaan. Tämän jälkeen koirien täytyy odottaa paikoillaan (rivissä), että ohjaajat hakevat damin itse. Malttiharjoitusten lisäksi kertasimme myös damin kantamisen ja luoksetulon. Tämän jälkeen lähdimme metsään tekemään hakuruutua. Kuvamateriaalia päivästä löytyy Riikan ja Kepen sivuilta, punaturkit.com.

Into teki noutajien hakuruudun sisaruksistaan viimeisenä, sillä arvelin sen olevan tottunut hakuharrastuksen myötä tekemään töitä metsässä, jossa oli jo valmiiksi paljon hajuja. Ja niinpä Into yllätti minut jälleen kerran! Emme aiemmin ole tehneet mitään hakuruudun tapaistakaan, mutta silti se vain tuntui kuin automaattisesti tietävän mitä tehdä, kun lähetin sen metsään hakemaan dameja. Sieltä niitä dameja sitten alkoikin nousemaan. Palautuksiinkin sopii olla tyytyväinen, ei voi kuin ihmetellä, kuinka taitavan ja hienon koiran sitä onkaan käsiinsä saanut!
Treenipäivän päätteeksi vedettiin vielä muutamien kanssa kimppalenkki. Olipa ilo katsella innoissaan kirmaavia tollereita, joita oli päässyt mukaan jo aika lauma! Lenkki oli rämeikköistä ja haastavaa metsämaastoa, joka on juuri sellaista liikuntaa, jota Intolle soisi enemmänkin. Täällä meilläpäin metsät ovat täynnä polkuja, eikä lähimetsä ole alkuunkaan niin rämeinen ja haastavakulkuinen, kuin voisi toivoa. Lenkin varrella oli myös pieni lampi, jonne rohkeimmat koirat pulahtivatkin matkan varrella.

Kotona minulla olikin sitten suhteellisen rauhallinen tolleri, jonka päivän treenit eivät suinkaan olleet ohi. Tällaisia päiviä on syytä kuitenkin karttaa jatkossa, mutta täytyy kyllä nostaa hattua, kuinka tolleri todella jaksaa! Intolla tuntuu ehdottomasti olevan kaksi vaihdetta: kun sen tuo sisälle kotiin, se menee oitis OFF -tilaan, jolloin se makoilee ja nukkuu lattioilla tai sohvalla, mutta heti kun sen tuo ulos, sen virtakytkin menee ON -asentoon, ja koira on taas valmis vaikka matkaamaan maailman ympäri jalkaisin! Joku meille joskus vihjasi, että viimeistään puolen vuoden iässä tuo koira on tuhonnut sisustuksemme täysin, mutta ikinä ei ole Into mitään sellaista tehnyt -aivan pikku pentuna se hiukan nakersi kastelukannun nokkaa, mutta se on vakavinta mitä se on koskaan tehnyt. Sisällä talossa se ei edes tunnu kaipaavan tekemistä, vaan menee heti virransäästötilaan tulevia koitoksia varten. ;)

Niinpä parin tunnin hengähdystauon jälkeen lähdimme naapurin sedän kanssa tekemään pitkään suunnitteilla ollutta MEJÄä Intolle. Koska ilta alkoi hämärtyä, päätimme, että Into saa ajaa ensikertalaisena jäljen heti tuoreeltaan. Into jäi siksi aikaa autoon kun me kävimme tekemässä noin 150 metrin jäljen. Olin viime keväänä MEJÄ -kurssilla, mutta naapurin sedän kanssa tehty jälki oli hyvää mieleen palauttelua -tästä on hyvä jatkaa myös Nikin ja Rompun kanssa!
150 metrin jälki ei ole kovin pitkäkestoinen tehdä, ja niinpä Into pääsi nopeasti hommiin. En tiedä johtuiko se päivän rasituksesta, mutta Into ajoi jälkeä erittäin rauhallisesti ja tarkasti. Sillä ei ollut mitään kiirettä edetä, vaan se keskittyi tarkasti ja eteni hienosti maavainulla. Jäljellä oli pari-kolme makausta, ja jäljen päähän oli jätetty peuran sorkka. Intoa ei ihmeemmin peuran sorkat kiinnostaneet, vaan se lyhyen nuuskuttelun jälkeen meni tutkimaan lähiympäristöä, josko jälki vielä jossakin päin jatkuisi. Vasta kun se oli parin metrin säteellä varmistanut, että jälki todella loppui, se tuli tutustumaan sorkkaan, jota se ei kuitenkaan loppujen lopuksikaan noteerannut ihmeemmin. Mutta itse jäljestys meni kyllä erittäin hienosti ensikertalaiselta. Oli kuulemma lupaava alku, josta on hyvä jatkaa!

Maanantaina 27.4. olikin sitten vuorossa Inton agilityn hallittavuustesti, jonka olin jo meinannut unohtaa! Muistin sen vasta hallittavuustestiä edeltäneenä iltana (eli heti mejäilyn päätteeksi), vaikka tarkoituksenani olikin, että olisin ennen hallittavuustestiä treenannut erilaisia tehtäviä häiriöisessä ympäristössä. No, treenaaminen jäi, mutta eikös se olekin niin, että lahjattomat treenaa..? ;)

Erittäin Into-keskeinen viikonloppu, ja alkava viikko, olivat saaneet minulle suorastaan huonon omatunnon, ja niinpä päätin keksiä ennen hallittavuustestiä jotain, mihin Niki ja Romppukin pääsisivät osallistumaan. Koska Niki rakastaa autoilua ja uimista, hurautinkin Alajärven maastoihin, jossa pyörähdimme koirien kanssa pienen lenkin, jonka päätteeksi pojat pääsivät uimaan. Itse tyydyin katselemaan niiden menoa järven rannassa olleelta kiveltä, jolle Nikikin pian kiipesi syliini lämmittelemään. :) Olipa ihanaa nuuskia Nikin kanssa tuulia ja katsella lokkien lentoa auringonpaisteessa samalla, kun hiukan nuoremmat tonkivat rannassa ja rantavedessä. Romppu silppusi suurimmaksi osaksi oksia rannassa samalla kun Into pelasti veden varaan joutuneita heiniä ja ihmetteli korkeita aaltoja. Loppuajasta Niki ja Into innostuivat jopa noutamaan keppiä vedestä!

Uimareissun jälkeen heitin vanhemmat pojat kotiin, ja suuntasin hyvissä ajoin Kirstulan koirakentälle valmistelemaan Intoa hallittavuustestiin. Kun muita ei ollut vielä paikalla, minulla oli hyvin aikaa leikittää sitä treenikentällä ja ulkoiluttaa sitä sen ympäristössä.

Hallittavuustestissä katsottiinkin sitten koiran kanssa leikkimistä, paikallaoloa ja luoksetuloa sekä näyttelyravia ja liikkeitä + ohjaajan ja koiran kontaktia. Into olikin yllättävän hiljainen ja osaava tapaus, johon sain jälleen kerran olla tyytyväinen. Otin koko homman treenin kannalta, mutta se onnistuikin paremmin kuin osasin odottaa - ei ongelmia sitten minkään suhteen! Sunnuntaisista Repolaisten treeneistä oli varmasti ollut hyötyä!

Koko loppuillan Into sitten nukkuikin (tavalliseen tapaansa), mutta tällä kertaa jopa äänteli unissaan. Sillä olikin ollut jännittävä ja erilainen viikonloppu ja alkuviikko!
Myöhemmin tullut tieto paljastikin, että hallittavuustesti meni läpi, ja treeniryhmässä ollaan. :)

Into, kuva: Tarja Verkamo

Eilen, sunnuntaina 8.3. hurautimme punaturkin kanssa Hyvinkään perukoille kasvattajan järjestämiin NOU-treeneihin. Paikalle saapui 5/6 Reponi Osaa –pennuista, yhden puuttuvan ollessa samaan aikaan Kuopiossa näyttelyissä. Myös Repolaisten emä, Rilla oli paikalla.

Ja minä kun olin aiemmin kuvitellut, että noutajien taipumuskoe on vain pakollinen paha, joka me koitetaan Inton kanssa räpiköidä läpi, mutta vielä mitä! Hyvinkään treeneissä suorastaan innostuin noutojutuista, ja seurasin suurella mielenkiinnolla muiden suorituksia ja kuuntelin neuvoja. Toki mekin päästiin Inton kanssa tekemään. Paljon tuli taas opittua kaikenlaista näistä puuhista - siitä saan kiittää Riikkaa ja Heidiä, jotka kärsivällisesti opastivat meitä ihan perusasioista lähtien, sekä tietysti kaikkia osallistuneita Repolaisia ja Rillaa.

Minä & Into: luoksetulo pillillä, kuva: Riikka Tarvonen

Treeneissä kiinnitimme huomiota NOU-juttujen lisäksi moniin perus-seikkoihin, joita ei edes aina tule ajatelleeksi treeniä suunnitellessa. Puhuimme mm. koiran rauhoittumisen tärkeydestä sekä hihnakäyttäytymisestä. Näiden lisäksi kävimme läpi minulle vieraampia pillikäskyjä, sekä spontaaneja nostoja. Kotiläksynä treenaamme Inton kanssa malttia ja rauhoittumista treenipaikoilla, pillikäskyjä (lähihaku, pysäytys ja luoksetulo) sekä spontaaneja nostoja.

Into syöksyy nappaamaan damin, spontaani nosto luoksetulon yhteydessä. Kuva: Riikka Tarvonen

Innostuin noudoista sen verran paljon, että tänään, kun aamulla oli sopivasti aikaa, lähdin metsään damien ja koiran kanssa. Kertasimme ja harjoittelimme eilisiä oppeja, ja treeni sujuikin hyvin. Treenasimme tutussa lähimetsässä kävelymatkan päässä, ja lähes koko menomatkan ajan vaadin koiralta nou-seuraamista, joka sujuikin hyvin. Heti metsään tultaessa otettiin pillillä pysäyttämistä, joka sujui jo hiukan sulavammin kuin sunnuntaina Hyvinkäällä.

Hyvinkäällä noudot sujuivat suurellakin damilla! Kuva: Tarja Verkamo

Dameina minulla oli mukana 150 gramman pentudami, hiukan isompi vastaava, sekä suuri, 500 gramman dami (tahtoo sen junnudamin vielä!). Normaalisti noutotreeneissä olen käyttänyt keskikokoista pentudamia (jonka ostin vuosia sitten flättileiriltä), mutta Hyvinkäällä suurellakin damilla sujuneet harjoitukset ja aiheeseen liittyneet keskustelut saivat minut kokeilemaan myös 150 gramman pentudamia ja isoa 500 damia –ja hyvinhän se meni! Tein aluksi yksinkertaisia harjoituksia, dami maahan – koira nostamaan, ja 500 gramman dami nousi ongelmitta, eikä kevyt pentudamikaan saanut osakseen viskelyä tai muuta asiatonta koiralta. :) Huomasin, että spontaanit nostot tuottavat siinä mielessä hankaluuksia, että tiputtaessani damin maahan, koira jää odottamaan lupaa tai käskyä minua tai damia tuijottaen. Vaikkakin spontaanissa noudossa on paljon hiomista, olen erittäin tyytyväinen siitä, että kaiken kokoiset damit nousivat kuin nousivatkin, vaikka pienen vinkin koira tarvitsikin.

Treenasimme tänään myös sitä, että otin koiran sivulle, jätin sen istumaan, etenin koirasta poispäin ja tiputin väliimme damin. Sopivan matkan päässä annoin koiralle luoksetulokäskyn pillillä ja toivoin, että se matkalle jäänyt dami tulee myös koiran mukana. Ja kyllähän se tulikin! Mutta spontaaneissa noudoissa on tosiaan se ongelmansa: kun kokeilimme toisen kerran koira kyllä vilkaisi damia tullessaan luokse, mutta tuli kuitenkin sata lasissa sen ohi luokseni. Lähettäessäni koiran uudelleen damille, dami tuli hienosti, eli lähetykset ovat kunnossa, mutta spontaaneille noudoille on tehtävä jotain..

Koska damille lähettäminen sujuu erityisen hyvin, lopetimme treenit pariin erittäin onnistuneeseen muistiharjoitukseen: veimme damin koiran kanssa kauemmas, palasimme lähtöpaikalle, ja lähetin koiran damille. Pidemmänkin matkan päähän lähettäminen sujui ja koira toi damin hienosti. Ahneuteni pääsi taas valloilleen, ja koska luotan Intoon eteenlähetyksissä (ovat vahvistuneet niin eteenlähetystreeneissä kuin hakumetsälläkin) teimme saman tyyppisen harjoituksen, kun olin nähnyt Rillallekin tehtävän Hyvinkäällä: veimme kaksi damia odottelemaan vuoroaan (toisen vein koiran kanssa, toisen vein itsekseni koiran odottaessa paikallaan) eri suunnille. Tämäkin onnistui loistavasti: koira lähti sinne minne pitikin ja palautti hienosti käteen. Päätimme onnistuneen treenin suureen nakki- ja juustopalkkaukseen ja kunnon bileisiin koiran ollessa taas aivan täydellinen treenikaveri, vaikkei ihan kaikki nyt mennytkään nappiin, mutta en sitä vielä odotakkaan tässä vaiheessa. Kävelymatkan kotiin koira saikin temmeltää vapaana metsässä, ja juosta rakkaan narupallonsa kanssa pitkin poikin. :)

Nou-into on siis korkeimmillaan, vaikkakin nou-Into on edelleen matala selkänsä pituuteen nähden ;)