Elnan ensimmäinen yö uudessa kodissaan sujui rauhallisesti, eikä puolipaimen itkenyt ollenkaan koko yönä. Se nukkui kuin tukki illasta aamuun saakka, eikä kahdeksan aikaan herätessäni ollut tehnyt mitään tuhoja tai muitakaan yllätyksiä. Asiansa se oli hienosti osannut hoitaa minun nukkuessani sanomalehdelle. Muutkin koirat tuntuivat nukkuvan yhtä sikeästi, ja vielä illalla kun katselin niiden unta huomasin, että kaikki kolme näkivät uniakin! Elna maiskutteli suutaan unissaan ja varmaankin söi, kun taas Into juoksi täysiä tassujen kauhomisesta päätellen. Romppu vain nytkähteli, se varmaan väisteli unissaan taivaalta tipahtavia koiranpentuja. Mikä painajainen!

Kun aamutoimet (eli koirien pissatus, ruokinta, pissatus, leikkiminen ja pissatus) oli tehty, otimme koko poppoon kanssa vielä parin tunnin varhaispäikkärit, joiden jälkeen vein Elnan vanhemmilleni hoitoon ja lähdin isojen poikien ja treenikaverini Caritan ja tämän koirien Waran ja Hakun kanssa pitkälle lenkille. Koirat saivat rymytä talvisessa maastossa vapaina ja Into ainakin nautti olostaan suunnattomasti. Se leikki sekä Waran että Hakun kanssa, ja juoksi sydämensä kyllyydestä upottavassa hangessa. Hyviä polkuja metsässä ei juurikaan ollut, joten lenkki kävi urheilusuorituksesta myös emännälle.
Pitkän lenkin jälkeen palasimme takaisin vanhempieni luokse, jossa Elnalla olikin jo ihailijoita. Sitä katsomassa oli perhetuttumme Maija, jota on tituleerattu Inton "mummuksi." Maijalla oli jälleen tuliaisia poppoolle ja koirat nauttivat suuresti saamistaan kanaherkuista -jopa pikku Elna. Myöhemmin illalla Elnaa tuli katsomaan myös isoveljeni tyttöystävänsä ja kavereidensa kanssa. Elna eroaa aiemmista pennuistani siinä mielessä, että muut ovat rynnänneet tutustumaan uusiin ihmisiin täyttä päätä, mutta Elnaa ei voisi vieraat vähempää kiinnostaa. Se tutustuu ihmisiin jos sitä huvittaa, mutta ei missään nimessä ryntäile niitä päin. Tyttö taitaa siis olla tyypillinen paimen, mikä onkin varsin mielenkiintoista kun ei minulla aiemmin ole paimenia ollut. Varsin hurmaava piirre koirassa kyllä tuo tietynlaiden pidättyväisyys vieraita kohtaan, nimittäin Inton kanssa ongelmaksi on muodostunut sen yli-innokkuus kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Inton kanssa saatiinkin kyllä hyvä treeni, kun veljeni toi mukanaan lauman kavereitaan ja ohjeisti heitä olemaan noteeraamatta koiraa. Into menee helposti ylikierroksille kun tulee vieraita, mutta tällä kertaa se rauhoittui hetkessä, kun huomasi, ettei ihmiset sen ympärillä vouhkaa. Täytyy toivoa ja yrittää, että jatkossakin sen ihmiskohtaamistilanteet pysyisivät rauhallisina ja ihmiset kuuntelisivat neuvojani koiran kanssa käyttäytymiseen. Harmittavan monesti ihmiset innostuvat huomatessaan koiran olevan innoissaan, ja täten innostavat koiraa entistä enemmän jolloin tilanne tuntuu käyvän lähes mahdottomaksi.

Inton puolesta onnistunut ihmispaljouden kohtaaminen ei ollut ainoa asia, mikä sai hymyn korviini. Onnistuneen treenin lisäksi veljeni ja hänen tyttöystävänsä ilahduttivat tuomalla minulle baby shower -lahjaksi aivan ihanaa suklaaleivosta, jota hänen tyttöystävänsä oli (hänen avustuksellaan) tehnyt. Suuret kiitokset tästä, kyllä nyt jaksaa pennun metkuja!

Myöhään illalla kun olimme kotiutuneet vanhempieni luota lähdimme vielä Inton ja Rompun kanssa lyhyelle iltakävelylle. Elna ei millään tuntunut nukahtavan kotiin, joten otin sen takkini sisälle mukaan lenkille. Elna katseli uteliaana maisemia sylistäni ja oli kiltisti paikoillaan. Oli jo niin myöhä, ettei liikkeellä ollut enää muita ja kaikkialla oli hiljaista, joten eräällä kylätiellä laskin Elnan maahan ja annoin sen kipitellä perässämme. Pantaan ja muihin vermeisiin sitä ei olla vielä ehditty totuttamaan, joten tyttö sai kipittää vapaana ympärillämme. Luonnollisesti tuon ikäinen pikkupentu pysytteli kävelyllä jatkuvasti aivan lähettyvillämme. Se pysyi hyvin tahdissamme mukana, eikä välittänyt ollenkaan tien päässä olevasta rusakosta josta Into jo vähän innostui. Elna lenkkeili kanssamme oikein rohkeana ja uteliaana, ja simahtikin taas heti kotiin päästyään. 

Seuraavana aamuna Elna olikin jo selkeästi kotiutunut enemmän, nimittäin sellainen piraija minua oli aamulla vastassa, että huh! Elna kokeilee hampaitaan kaikkeen, mitä vastaansa saa, ja omien tavaroideni ja nahkani säästämiseksi olenkin ripotellut ympäri taloa sille leluja, pahvinpaloja ja kuivaa leipää pahimpien puruhalujen tyydyttämiseksi. Kaikki eivät silti ole säästyneet tuholta..

Ulkonakin Elna on ryhtynyt tutkailemaan ympärilleen paljon rohkeammin, ja viihtyy hetken myös ilman vanhempia koiria pihalla. Eilen aloitin Elnan siedättämisen kaulapantaan, ja tänäänkin Elnalla on ollut panta kaulassaan pitkälle iltapäivään. Inton pentupanta on oikein mainion kokoinen myös Elnalle, ja tällä kertaa värikin natsaa sukupuolen kanssa. ;)

   
Oikealla puolella Elnan "varpaat jäätyy!" -ilme.

Lisäksi Elna koettelee entistä enemmän vanhempien koirien hermoja. Se lähestyy Romppua tämän murinasta huolimatta, ja testailee, kuinka paljon omiin oloihinsa vetäytynyttä spanielia saa kiusata.

Kun Romppu vihdoin ärähtää, pentu livistää kauemmaksi ja kellahtaa kyljelleen. Vaan kiusa se on pienikin kiusa, eikä kylkiasento hidasta Elnan toimenpiteitä..

Niinpä vanhemmat koirat ovatkin evakossa sängylläni aina, kun ne haluavat olla ehdottoman rauhassa. Tänään sain kamerallani todistettua harvinaisen näyn, nimittäin Inton ja Rompun aivan vierekkäin sängylläni! Pojat ovat varmaan nyt ryhtyneet pitämään yhtä, kun niillä kerrankin on jotain yhteistä: yhteinen "vihollinen". ;)

Elna on kuitenkin kova pomppimaan ja häiriköi poikia mieluusti hyppimällä sängyn reunalla ja puremalla sitä, mistä kiinni saa. Alla olevassa kuvassa Romppu murisee Elnalle, joka uhmakkaasti yrittää hypätä poikien kiusaksi samalle sängylle.

Intokin on välillä vahtivuorossa ja yhdessä pojat tarkkailevat missä nelijalkainen piraija milloinkin kulkee.

Minä yritän parhaani mukaan keksiä Elnalle muutakin tekemistä kun isoveljien kiusaamisen, tänään esimerkiksi suurta huvia Elnalle tuotti tyhjä kanamunakenno.

Into kärkkyi Elnan mielenkiintoista huvitusta pöydän alla, ja kun Elna keskittyi muihin puuhiin, otti Into kaikessa rauhassa Elnalla olleen puoliksi revityn kanamunakennon..   

Elnan olisi hirveästi tehnyt mieli ottaa kanamunakenno takaisin itselleen, mutta Inton määrätietoinen murahdus kertoi, että kenno kuuluu nyt herrakoiralle. Ja ihme kyllä Elna uskoi ensimmäisestä murahduksesta, mikä on harvinaista. Yleensä se vaatii sen 3-4 murahdusta ja vihaisen ärähdyksen, jäärä kun on. ;)

Molemmat pojat ovat olleet esimerkillisiä isoveljiä Elnalle ja ymmärtävät hyvin, että se on pentu. Ne komentavat Elnaa tarvittaessa, mutta eivät ole mitenkään liian ankaria, vaan myös leikkivät sen kanssa ja antavat sen hyppiä itseään päin. Aina kun Elna innostuu liikaa, pojat muistuttavat sitä murahtamalla varoittavasti, ja mikäli se ei ota parista murahduksesta opikseen, ne ojentavat sitä tiukalla ärähdyksellä.  

Isoveljenä toimiminen kysyy pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, ja on toisinaan tosi raskasta hommaa.
Raskasta työtä seuraa luonnollisesti myös raskaat huvit..

*haukotus*

Ja kyllähän se isojen poikien kiusaaminenkin käy Elnalle jo työstä. Alla Elnan tyylinäyte rennosti ottamisesta..

Plagioin blogimerkinnän otsikon suoraan UFFien uutisia -blogista, koska se yksinkertaisesti on niin täydellisen totta ja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin tähän tämän päiväiseen merkintääni. Meidän laumaan nimittäin liittyi tänään tämän näköinen kaveri..

Tyyppi on täysin sekarotuinen piskikoira, leidi joka nimettiin (?) ulkonäkönsä ja ääntelynsä perusteella hyeenaksi. Saanen esitellä, Elna Hy, hiukan vajaa kahdeksan viikkoa, omaa lajiaan hyelna, kavereille pelkkä Elna. Elnan isä on hollanninpaimenkoira ja emän rotuja saattaa vain arvailla. Pennun muuttaminen taloon on ollut tiedossa jo tovin aikaa, mutta olen halunnut pitää sen salaisuutena suuremmalle yleisölle aivan loppuun saakka.

Automatka kotiin oli kaikkea muuta kuin harmoninen. Kun olin kiikuttanut pennun sylissäni autoon ja pitelin sitä kun auto käynnistyi, pentu alkoi heti värisemään ja oli selvästi hyvin jännittynyt. Kun lähdimme liikkeelle, alkoi vieno vikinä, joka myöhemmin yltyi jopa kiljahteluksi. Kotimatkan ensimmäiset 20 minuttia sujui jokseenkin hyvin, mutta sitten Elna alkoi kärsimään matkapahoinvoinnista. Se läähätti kita ammollaan ja sen suupielistä valui jähmeää kuolaa. Hetken päästä se oksensi suuren määrän viimeksi syömäänsä ruokaa (päälleni), ja samanlailla se teki myös loppumatkasta kun olimme jo melkein perillä. Oli suuri helpotus päästä lopulta kotiin, vaikka siellä saattoikin odottaa uusia haasteita, nimittäin Inton ja Rompun kohtaaminen. 
Mainittakoon vielä huvittava yksityiskohta, nimittäin kaneiltani oli edellisenä iltana päässyt loppumaan heinä ja minun oli kotimatkallamme poikettava kaupassa ostamassa sitä. Niinpä sitten marssin käymään kaupassa samalla, kun kepo jäi autoon pennun kanssa. Hymyilin vastaantulijoille kuin naantalin aurinko, vaikkakin takkini oli koiranpennun oksennustahroissa, ja farkkuni lähestulkoon läpimärät niille valuneesta kuolasta. Vaan kyllä se pentu saa hymyn korviin, pienistä pinnallisista seikoista huolimatta!

Pentu oli selkeästi järkyttynyt myös laskettuani sen maahan vanhempieni pihamaalle automatkan päätteeksi. Eivätkä järkytykset tietenkään siihen jääneet, nimittäin se ei ehtinyt juurikaan kuin vain henkäistä, ja samalla sen edessä oli musta-valkoinen cockerspanieli Romppu.
Koska Into on melkeinpä hyvinkin äijäilevää sorttia, olin päättänyt, että koirat eivät kohtaa luonani pienehkössä kämpässäni, vaan ne saavat tutustua lähes puolueettomalla maaperällä vanhempieni luona. Olin siis aamulla ennen matkaan lähtöä vienyt Inton ja Rompun vanhempieni luokse odottamaan uutta tulijaa. En tietenkään luullut, että Into vahingoittaisi pentua tahallaan, mutta ajattelin ratkaisun olevan parempi näin, sillä minäkään en välttämättä ilahtuisi, jos joku täysin tuntematon ja oudolta haiseva yllättäen tunkeutuisi omaan kotipesääni. Niinpä päätin seurata uuden laumani ensimmäisiä yhteisiä tunteja vanhempieni kodissa, jossa tilaa riittää niin pihalla kuin sisällä talossakin.

Elna ei ilahtunut Rompun kohtaamisesta. Se katsoi silmät suurina edessään kävelevää koiraa, joka kävi nuuhkaisemassa sitä pikaisesti ja jatkoi sitten matkaansa nostaen koipeaan lähimmälle lumikinokselle. Oikeastaan Elna jopa murisi Rompun lähestyessä sitä, mutta Romppua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuka on tämä vieras ärripurri. Elna tarkkaili Romppua selvästi järkyttyneen näköisenä, eikä ollut huomata, että olin tuonut sen selän taakse innoissaan hihnassa tempoilevan novascotiannoutajan. En halunnut säikäyttää pentua, joten vasta kun se käänsi päänsä meidän suuntaamme päästin yli-innokkaan Inton sen luokse. Into heilutteli häntäänsä täpinöissään, eikä millään malttanut pysyä nahoissaan päästessään nuuskimaan pentua. Pentu taas oli selvästi suuremman hajuraon pitämisen kannalla, ja ilmaisi mielipiteensä murisemalla ja paljastamalla Intolle koko etuhammasrivistönsä, mikä tietysti oli varsin suloinen näky nyt kun sen hampaat ovat vielä varsin pienikokoiset naskalit. Tehostaakseen viestiään Elna vielä haukahti äkäisesti ja lätkäisi tassullaan tunkeilevaa tolleria naamaan, mikä oli Intosta tietenkin vain hauskaa. Mutta koska Elna näytti jo ensi hetkistään olevan varsin määrätietoinen pimu, päästin Inton hihnastaan, ja siitäpä se pennun ahdistelu sitten alkoikin. Into oli riemuissaan ja pentua kohtaan hyvin tunkeileva, ja koska Elna ei loppujen lopuksikaan saanut ehdotustaan hajuraon pitämisestä läpi, se tyytyi reppanan näköisenä seisomaan paikallaan kun Into nuuski sen hännän päästä kirsun päähän ja korvista varpaisiin. Ehdin jo sekunnin murto-osan ajattelemaan, tulisiko tämä pari edes tämän päivän sisällä toimeen keskenään, sillä niin reppanan näköisenä Elna seisoi paikallaan välillä katsoen Intoa inhoten ja yrittäen väistää sitä, mutta tuloksetta. Tiesin, että haistelurituaali on pennun surkeasta reaktiosta huolimatta saatava päätökseensä ja jätin koirat pihapolulle samalla kun itse suuntasin sisälle taloon. Romppu seurasi minua tapansa mukaan, ja äkkiä samalla oven avauksella sisälle tulivat myös Into ja Elna.

Edes sisätiloissa Into ei meinannut jättää Elnaa rauhaan. Se halusi vain nuuskia sitä lähempää ja lähempää ja yrittää saada sitä leikkimään. Ensi minuttinsa sisällä Elna vietti olohuoneen tuolin alla irvistellen ja Intoa komennellen, ja minunkin silmissäni Into alkoi jo käymään reippaasti ylikierroksilla uutta tulokasta kohtaan. Jotta Elna saisi hetken tutustua paikkoihin ja Into rauhoittuisi, jouduin pistämään Inton hetkeksi toiseen huoneeseen jonka jälkeen se oli samassa tilassa Elnan kanssa vain tiukan komennon alaisena. Alla huono, mutta erittäin demonstroiva kuva tilanteesta. Huomatkaa Romppu, joka taustalla tyytyy tilanteen seuraamiseen sängyltä.

"Vaikka ovi on auki, sinä Into, et ryntää pennun kimppuun."
Reippaana pentuna Elna ei kuitenkaan traumatisoitunut ahdistelusta, vaan seurasi mielenkiinnolla tollerin ojennushetkeä vierestä.
Naureskelinkin tämän kuvan nähtyäni, että saisipa Intolle saman valppaan ilmeen myös sen tokosuorituksiin!

Sillä välin kun Into rauhoittui suljetussa huoneessa, Elna tutustui paikkoihin ja seurasi mielenkiinnolla Rompun puuhasteluja. Romppu ei ollut huomaavinaankaan pentua, vaan väisti aina tämän tullessa lähelle tai tielle. Elnan mielestä se oli hyvien käytöstapojen mukaista ja niinpä se tykästyi Romppuun ja seurasi tätä joka paikkaan samalla, kun Romppu koitti vältellä sen kohtaamista. Pian Elna myös vinkui ulko-oven edessä ja päästettyäni sen ulos (Rompun kanssa) se teki sisäsiistin pennuin tavoin pissat lumelle. Hienoa Elna!

"Mene pois."
 

Romppu oli kovasti Elnan mieleen, ja niinpä se ulkonakin koitti saada vanhaa cockerspanieliherraa leikkimään kanssaan. Se huitoi spanielia, hyppi spanielia kohti ja juoksi sen perässä, mutta spanieli vain väisti ja yritti parhaansa mukaan paeta paikalta. Romppu ei ollut peloissaan, mutta vierasti selkeästi outoa pennun hajua. Huomatkaa ylläolevassa kuvassa Rompun ilme (mikä kyllä johtuu sen puoliksi halvaantuneista kasvolihaksista).

Kun huomasin, että ulkona on kaikenlisäksi myös mainio kuvaussää, hain Inton sisältä ja rauhoituttuaan se osasi kohdata pennunkin jo paljon paremmin. Alla pari kuvaa uudesta tulokkaasta..

Lopulta Elnakin rentoutui sen verran, että se innostui juoksemaan ja riehaantumaan pihalla. Into tietenkin ilahtui pennun uudesta asenteesta ja innostui taas pyytämään pentua mukaan leikkeihin ja tarjosi sille jopa palloa! Pentu ei ihan vielä ryhtynyt mukaan Inton leikkeihin, mutta eipä sekään vaihtoehto kaukana sen reaktiosta ollut.

Into oli niin innoissaan uudesta kaverista, että korkeista nietoksista huolimatta se sai hepulikohtauksen ja juoksi ympäri aidattua pihaa. Liikunta oli varsin tehokasta, sillä tolleri upposi jokaisen hypyn jälkeen leukaansa myöten hankeen. Sen riemua oli hauska katsella ja Elnakin vaikutti jo aika huvittuneelta eikä enää ollenkaan jännittyneeltä. 

Moisen pihalla riehumisen jälkeen koirat olivatkin melko väsyneitä ja Elna sammuikin heti sisälle päästyään. Kun Into huomasi, ettei pennusta ollut enää iloa, se kömpi sohvalle nukkumaan. Romppu nukkui Elnan lähettyvillä lattialämmityksen päällä kivilattialla. Elna nukkui niin sikeää pennun unta, ettei herännyt vaikka vanhempani rymysivät kauppakassien kera sisälle taloon. Vaikka päivä oli vielä nuori, sillä oli ollut melkoisen tapahtumarikasta aikaa takanaan!

Jossain vaiheessa ehdin myös ruokkimaan pennun sen kasvattajalta mukaansa saamillaan nappuloilla. Meillä sen on tarkoitus siirtyä mahdollisimman nopeasti pois nappula -linjalta, mutta tällä kertaa sen ensi ateriat meillä olivat vielä täysin pelkkää nappulaa ja piimää. Heti syötyään pentu pääsi pihalle ja fiksuna tyttönä kävi pissalla ja kakalla. Huraa!

Aika äkkiä sen pienet tassut tuntuvat paleltuvan -6 asteen pakkasessa, joten pihapissatukset ilman riehumisia ovat saaneet jäädä lyhyiksi. Tästä huolimatta tyttö on ehtinyt jo tutustua muutamiin ihmisiin vanhempieni talon naapurustosta ja saanut osakseen ihastuneita kommentteja. Pennun koko päivä on tuntunut olevan yhtä ihmettelyä, mutta sen vastapainoksi se on myös levännyt paljon.

Mikäli Romppu ei ole ollut riittävän valppaana pennun läheisyydessä, on pentu saattanut hiljaa hiippailla lepäilemään aivan Rompun lähettyville. Alla on huonolaatuinen todiste tapahtuneesta, joskin heti tämän kuvan oton jälkeen Romppu koki tarpeelliseksi vetäytyä paikalta vähin äänin.. "Siltähän voi saada vaikka tyttöbakteereja!"

Kun olimme vielä Inton ja Rompun kanssa käyneet pitkällä lenkillä vanhempieni pitäessä seuraa Elnalle, aloimme tekemään lähtöä ihan omaan kotiimme. Koirat näyttivät tulevan hyvin juttuun keskenään ainakin vanhempieni tilavassa asunnossa ja olevan rauhallisesti toistensa seurassa. Elna sai matkustaa kotiin kanin kuljetushäkissä, jonne se myös ehti simahtaa jo ennen lähtöämme. Se myös kerran ehti herätä häkistä ennen lähtöämme, mutta ei ehtinyt raahautua sieltä ulos simahtaessaan jo uudestaan. :)

Elnalla on korvat hauskasti sen nukkuessa. Kun se menee lepäilemään, se nukahtaa korvat lurpallaan niin kuin ne ovat sen hereilläoloajankin..

...mutta kun se alkaa näkemään unia ja sen tassut ja pää nytkähtelevät, myös sen korvat nousevat pystyyn..

Huomatkaa myös sen sievät tassut! Noista kissantassuista voisi ennustella, ettei tytöstä ainakaan ole tulossa mikään Inton kaltainen rontti!

Kotimatkamme vielä vanhempieni luota meille kotiin oli melkoisen.. Soololaulun täytteinen, mutta kotona kaikki sujui jälleen hyvin. Pentu tutki uteliaana koko talon, eikä pelkästään lattiatasoja vaan tarkkaili innokkaana myös korkeampia tasoja (vanhempieni luona se oli jo ehtinyt kurkkaamaan sohvallekin, joskaan ei vielä kunnolla sinne yltänytkään!) Kun se oli tutkinut paikat se kupsahti Inton ja Rompun sohvan edessä olevaan laiskanlinnaan (patjasta ja tyynyistä tehtyyn kasaan) ja otti Inton suolestamia pehmoleluja leikkikaluikseen ja riepotteli niitä tyytyväisenä. Pian sen jälkeen se hakeutuikin nukkumaan, ja yrittäessään liian lähelle arvonsa tuntevaa Intoa, se sai tältä jämptin murahduksen merkiksi siitä, että nukkuma-aikaan Into kyllä arvostaa pientä hajurakoa. Pari kertaa Into sai varoitella Elnaa ottamaan etäisyyttä, mutta sen uskottuaan loppuilta meni rauhallisesti.. Ympärilläni nukkuu sikeän oloisesti tällä hetkellä kolme kappaletta koiria, ja blogiin kirjoittelee tyytyväinen emäntä. Olen pahoillani mikäli jotakuta häiritsee kirjoitukseni yksityiskohtaisuus, mutta vanhoja merkintöjäni lukiessani minua jäi harmittamaan, ettei Inton pentuajasta ollut juurikaan juttua saatika kuvia. Toisaalta pentu teki minut silloin hyvin kiireiseksi, joten jännityksellä odotamme tuleeko tännekkin seuraava merkintä vasta joskus kuuden kuukauden kuluttua.. ;)

Kevät tekee tuloaan hitaasti mutta varmasti, siitä olen saanut varmuuden lähinnä siksi, että satun omistamaan uroskoiran jolla nyt sattuu olemaan jopa harmittavan paljon kevättä rinnassaan. Uuden vuoden kunniaksi startannut hihnakäyttäytymistreeni on vaatinut paljon pitkää pinnaa, kun Into vaan tahtoisi poukkoilla lenkillä hajujen perässä miten sattuu, eikä millään malttaisi keskittyä siihen, onko se kaulasta roikkuva naru löysällä vai ei. Onneksi meikäläinen on sen verran ovelaa tyyppiä, että jonkin verran osaan myös hyödyntää Inton himoa päästä nuuskimaan (ja nuolemaan..) ihania hangessa olevia keltalänttejä. Ja kun hihna roikkuu vihdoin riittävän löysällä, superihanalle keltaläntille pääsy toimii täydellisenä palkkana hyvästä hihnakäyttäytymisestä! En tiedä onko kylän narttujen juoksut todellisuudessa hidastaneet kauniisti hihnassa -aatteen perille menoa Intolle, vai kenties jopa vauhdittaneet sitä (palkan ollessa niin hyvä ja toivottu). Joka tapauksessa nyt, kun Inton sydänsurut alkavat pikku hiljaa olemaan ohitse ja se jopa jälleen syö ruokansa, olen saanut huomata, kuinka kauniisti käyttäytyvä koira minulla onkaan hihnan päässä! Erityisen yllättynyt ja hyvilläni olen siitä, että jopa isojen autojen ohittaminen läheltä ei ole pariin lenkkiin tuottanut enää sellaisia vaikeuksia kuin aiemmin, vaan todella suuretkin autot (rekka- ja kuorma-autot) ovat koiralle ok, eikä se enää välttämättä huomioi niitä ollenkaan. Edistystä on myös tapahtunut siinä, minkälainen koira on silloin, kun lenkillä on mukana useampi kuin yksi ihminen, ja tästäkin olen erittäin hyvilläni. On muutenkin ilo huomata, kuinka nopeasti nuoren koiran kanssa saattaakaan edistyä, kun vain pysyy kärsivällisenä. Tästä on hyvä jatkaa taas kohti uusia haasteita, ehkä pian pakkanenkin hellittää ja pääsemme taas jatkamaan haku- ja agilitytreenejä!

Olen muutamien viimepäivien aikana suorittanut autokoulun II-vaiheen, johon kuuluu perusasioiden kertausta ja syventävää jatko-koulutusta. Samalla tavalla olen uuden vuoden kunniaksi ryhtynyt hommiin myös koirarintamalla, ja kiinnittänyt entistä enemmän huomiota aivan perusseikkoihin (mm. hihnakäyttäytyminen), sekä syventänyt jo entuudestaan minulla olleita tietoja (esimerkiksi koiran ruokinnasta).

Olen innostunut lukemaan paljon Jan Fennelin ja Cesar Millanin kirjallisuutta, ja näiden tällä hetkellä kesken olevien opusten jälkeen tarkoituksenani olisi porautua Patricia B. McConnelin teokseen Hihnan toisessa päässä. Vuosi on siis lähtenyt liikkeelle tuttuja juttuja uudelleen pureskellessa sekä uusiin kirjoihin tutustuessa, ja täytyy kyllä myöntää, että olen saanut kaikista lukemistani kirjoista ainakin jotain irti, vaikka osa näistä teoksista ja kirjailijoista ovatkin olleet jo entuudestaan tuttuja ja osalla onkin ollut erittäin huono maine joissain piireissä. Suosittelen kyllä muillekin jo luettujen kirjojen uudelleen kahlaamista, sekä tietysti uusien ja mikä ettei myös vähemmän omalta tuntuvien koulutuskirjojen lukemista. Uskon, että mieli avoimena jopa niiltä omilta inhokkikouluttajilta voi saada uudenlaista perspektiiviä ja ajateltavaa -jos ei muuta, niin ainakin kategoriaan "älä tee näin."

Inton kohdalla uusi vuosi on alkanut erityisesti oikeanlaisen hihnakäyttäytymisen vahvistamisella. Nyt kun poika jo osaa kävellä nätisti hihna löysällä, alan askel askeleelta (kirjaimellisesti) vaatimaan siltä lähempänä minua kulkemista. Into onkin oivaltanut nopeasti mistä on kyse, mutta sen herkkä luonne tuntuu tuottavan minulle hiukan päänvaivaa ja saan olla tarkkana omien liikkeitteni ja koulutussuunnitelmani kanssa! Into nimittäin kokee minun vierelläni kulkemisen aina silloin tällöin jotenkin huonona juttuna, ja mikäli namipalkkaa ei ole jatkuvasti tarjolla, sen olemus lähelläni on kuin hakatulla koiralla. Korvat takana, pää alhaalla luimistellen ja häntä surkeana perässä roikkuen se kulkee ja lipoo huuliaan, kuin koko olemassaoloaan anteeksi pyydellen! Tavoitteenani on kuitenkin saada se vielä nauttimaan ulkoilusta yhtä paljon, käveli se sitten hihnan mitan edelläni tai minun lähelläni sivulla!
Olen myös huomannut, että erilaiset tilanteet oman lauman ulkopuolisten ihmisten kanssa tuottavat Intolle jonkin verran paineita. Kun lenkkeilemme ystävieni kanssa, rauhallinen ja hallittu nuori tolleriuros saattaa kadota hetkessä ja sen tilalla hihnan toisessa päässä riuhtookin villi tolleriuros, joka ei malta keskittyä hihnakäyttäytymiseensä sitten hetkeäkään! Kaikkein eniten tämä ongelma kuitenkin tuntuu kärjistyvän silloin, kun laumamme ulkopuolinen henkilö on lenkillä mukana ohitustilanteessa. Into ei ole toisia koiria ohittaessaan ainoastaan hieman kiihtynyt ja toista koiraa kohti hihnassa tempova lemmikki, vaan hurja villieläin jonka sisäinen demoni kiljuu kuin teurastettava! Veikkaan tämän olevan jotenkin suoraan verrannollinen omaan olemukseeni, ehkäpä en osaa tuttavieni seurassa olla riittävän päättäväinen ja itsevarma koiraa kohtaan? Tiedä tuota.
Ja vaikka Into on aivan pikkupentuajoista alkaen pyörinyt isoissa treeniporukoissa ja toiminut oivallisesti myös ihmisten edessä, olen saanut huomata, että (ehkäpä pitkä treenitaukomme on tehnyt myös hallaa?) Into toimii huomattavasti paremmin tokoillessaan minun kanssani kahden, kuin vaikkapa edes yhden ylimääräisen ihmisen läsnäollessa. Tämä on mielenkiintoinen huomio, ja kuten näitä muitakin mainitsemiani ongelmia, lähden työstämään myös tätä. Tämän(kin) vuoden tavoitteisiin kuuluu BH-kokeen suorittaminen, mutta sopivan ja riittävän tavoitteellisen ohjatun treeniporukan löytäminen tuntuu olevan kiven alla! Into on ensimmäinen koirani jonka kanssa todella treenaan tavoitteellisesti, joten jopa joidenkin yksinkertaisten tokoliikkeiden itsekseen opettelu tuntuu ylivoimaiselta, sillä pelkään tekeväni kaiken väärin ja siten romuttavani myös kisahaaveet tokon saralta!

Agilityhallilla olen jatkuvasti kiinnittänyt huomiota oikeaan ajoitukseen, nimittäin radalle lähtemiseen vasta kun on hiljaista. Into ei nimittäin kilju ainoastaan joidenkin toisten koirien ohituksien aikana lenkeillä, vaan myös odotellessaan omaa vuoroaan agilitykentän laidalla. Olen toki puuttunut tähän jo alusta alkaen, mutta mikään keino ei tunnu olevan kovin tehokas. Toukokuussa kun aloitimme agilityn, palkkasin Intoa aina sen ollessa hiljaa ja jätin huomioimatta epätoivotun käyttäytymisen. Jatkoimme tätä kunnes siirryimme agilityn talvikaudeksi halliin, jossa sen epätoivoinen kiljunta vihloi korvia, ja otimme käyttöömme uusia taktiikoita. Yksi niistä oli koiran aktivointi jatkuvasti, mikä auttaakin sitä pysymään hiljaa ja säästää treenikaverien korvia. Koira on hiljaa keskittyessään minuun, mutta pidemmällä tähtäimellä ajateltuna haluaisin kyllä, että koira lepäilisi luppoajan. Tiedän kyllä, että useat koirat ovat rauhattomia radan läheisyydessä, ja minun puolestani koira saakin seurata radan reunalta valppaana kentän tapahtumia, mutta rauhallisena, kiitos. Treenikaverien kiusaksi olen myös kokeillut Inton reaktioita omaan käyttäytymiseeni, ja niinpä olen solminut sen pylvääseen tai johonkin hallin ullokkeeseen kiinni odotteluajaksi, ja poistunut itse koiran läheisyydestä. Sen kiljuessa pysyn kaukana siitä tai jopa katoan sen näkökentästä, ja kun se hiljenee, lähestyn sitä ja mikäli pääsen aivan lähelle palkkaan sen. Tästäkin kokeilusta on tuhansia hiukan toisistaan eroavia variaatioita, mutta edelleen minulla vain on rauhattomasti kiljahteleva ja vähintäänkin ininää pitävä treenikaveri. Pysyn kuitenkin kärsivällisenä, sillä olen todellakin päättänyt, että jonain päivänä Into on hiljainen treenikaveri! Ei tuollaisen epätoivotun käyttäytymisen pois kitkeminen nyt todellisuudessa niin ylivoimaista voi olla! ..vai voiko?

Rompun hihnakäyttäytymisessä ei juurikaan ole moitittavaa, mutta ikuisena riesana tuntuu edelleen olevan Rompun äänenkäyttö, jolle ei tunnu olevan mitään järkevää selitystä. Välillä se herkkähaukkuisena selvästi ilmaisee turhautumisensa ja välillä se selkeästi on vain epävarma, mutta myös suuri osa sen äänenkäytöstä on minulle täysin swahilia enkä ymmärrä sitä pätkääkään. Olkapäälläni istuva hahmo jolla on sädekehä päänsä päällä sanoo, että minun pitäisi lähteä kuuntelemaan Rakkaiden Haukkujen Koiran haukkuminen -luentoa, toisaalta taas se sarvipäinen hahmo kehottaa minua yksinkertaisesti hankkimaan haukunestopannan ja unohtamaan koko ongelman. En todella tiedä, rakastaako Romppu vain ääntään vai onko sillä todella jotain kerrottavaa. Joka tapauksessa, se voisi ilmaista itseään muutamaa desibeliä hiljempaa, niin me kaikki olisimme tyytyväisiä.

Noin muuten vuosi on lähtenyt käyntiin treenejä viritellessä kuten aiemmassa merkinnässä taisinkin jo mainita. Tokoa ollaan otettu lähes päivittäin itseksemme ja pikku hiljaa olemme taas hivuttautuneet tokoilemaan myös siten, että paikalla on vieras tai vieraita ihmisiä. Uuden vuoden kunniaksi olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota paitsi koirieni käyttäytymiseen ja ruokavalioon, myös lenkkeihin ja niiden monipuolisuuteen. Myös mökillä on tullut rymyttyä paljon. Viime kerralla tein metsään Intolle jotakin esineruudun tyyppistä hakua sen kolmella suosikkilelulla, ja siitäpä poika saikin vauhtia ja intoa etsimiseensä! Jokaista poimittua lelua seurasi tietysti leikkituokio ja kun lelu meni jemmaan, seuraavan lelun etsimisessä oli taas havaittavissa kovaa vauhtia ja intoa. Ja voi sitä riemua, mikä lelun löytämisestä taas seurasikaan, sitten vaan äkkiä kiikuttamaan löydöstä mammalle joka taatusti innostuu taas leikkimään! Tollerileirillä viime kesänä sainkin vinkkiä, että esineruudussa etsinnän ja palautuksien vauhdittamiseksi kannattaa ryhtyä leikkimään koiran kanssa niillä esineillä, mitä se tuo. Niinpä koiralla on aina kiire tuoda uutta leikkikalua ja se todella haluaa luovuttaa sen ohjaajalleen, eikä vie sitä syrjään ja pidä omanaan! 

Pikku hiljaa palailemme taas Inton ja Rompun kanssa normaaliin päiväjärjestykseen nyt, kun joulu ja sen mukanaan tuomat pyhät, sekä useat vastoinkäymiset alkavat olla takana päin. Vastoinkäymiset eivät suinkaan jäänet niihin, joista jo aiemmassa merkinnässäni puhuin, vaan niiden lisäksi niskaamme kaatui useita muitakin ongelmia: kotitalomme lämmitys ei pelannut joulun alla kovimmilla pakkasilla, jonka seurauksena palelimme koirien kanssa ja sain silmätulehduksen. Ensimmäisenä sairaslomapäivänäni huomasin, että vanhan puutaloni putket ovat jäätyneet siten, ettei mistään tule ollenkaan vettä -eikä sitä vettä sitten tullut kolmeen päivään! Kolme päivää putkien sulattelu siis kesti. Tuiki tuntemattomia ihmisiä ramppasi talossani koirista välittämättä ihmettelemässä putkia ja kerran sainkin pelästyä oikein kunnolla, kun Into oli livahtanut auki jääneestä ovesta ulos! Onneksi se ei tehnyt itsekseen pitkiä reissuja ja tuli lähes heti kutsusta luokse, sillä kotitaloni pihasta ei ole kummoinen matka pikatielle eikä junaradalle.
Tietenkin moisesta ovien aukomisesta pakkasella taloni kylmettyi entisestään ja niinpä elelimmekin jonkin aikaa evakossa vanhempieni luona. Kun silmätulehduksen takia saatu sairasloma loppui, olin valmistautumassa koirien viemiseen päiväksi hoitoon vanhemmilleni, jotta niiden ei tarvitsisi palella työpäiväni ajan kylmässä kodissamme. Vaan koirat autoon pakattuani huomasinkin, ettei (uusi, viikon minulla ollut) autoni toimi ollenkaan ja siitäpä sitten alkoi elo autottomana.. Jonkin aikaa veljeni ja isäni kuskasivat minua töihin ja töistä kotiin, mutta lopulta sain käyttööni edellisen autoni ja niinpä olen jonkin verran voinut tehdä välttämättömiä reissuja esimerkiksi juurikin töihin ja kauppaan. Treeneihinkin olen juuri ja juuri uskaltautunut, vaikka tuossa laina-autossa ei koiraverkkoja olekkaan, automyyjä kun oli jo näppäränä ehtinyt ottamaan ne irti.. Auton lisäksi minulta hajosi juuri ennen joulua kännykkä, joten mikäli vastausta tekstiviesteihin ei kuulu, kannattaa minulle jatkossa suosiolla soitella tai ottaa yhteyttä jollain muilla keinoilla..
Heti joulun jälkeen sain riesakseni pari viikkoa kestäneen sitkeän flunssan, eikä se ole ollut ainoa ongelma oman terveyteni kanssa viime aikoina. Kaikenmoista on siis ehtinyt tapahtumaan ja sattumaan, mutta pikku hiljaa palailemme elävien kirjoihin, joskin varuillamme odottaen seuraavaa takaiskua.. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa!

 Joulun aika ei siis sujunut järin rennoissa merkeissä, kun koko ajan takaraivossa jyskäsi kaikki hiljattain tapahtuneet sattumukset ja niiden aiheuttamat seuraukset. Uusivuosi sujui sentään rauhallisesti, sekä minulla itseäni flunssasta parannellen ja koirilla, ne kun eivät koskaan ole suuremmin rakettien paukkeesta välittäneet.

Romppu trimmattiin marraskuussa "nahkaksi" kurakelien takia, mutta parka on palellut nyt myöhemmin kovien pakkasten aikana. Kuusen haku reissulla joulukuussa parka aivan värisi koipiaan nostellen (kuva yllä), mutta onneksi kepo kantoi "Pikku Nälkää" urheasti koko reissun ajan ja omien tumppujeni alta Romppu sai tassuihinsa lämmittävät sormikkaat. Koiratkaan eivät siis ole säästyneet kommelluksilta! Romppu on palellut pakkasten aikana paljon ja käyttänyt Nikiltä perimiään nuttuja ja villapaitoja, aina kun olen sellaisen huomannut sille pukea ennen lenkkiä. Into puolestaan on nauttinut lumisista maisemista täysin siemauksin, mutta vaurioitta ei ole senkään komea turkki säilynyt -se nimittäin poltti häntäkarvansa kynttilään! Onneksi kepo ehti huomata tapahtumat ajoissa ja sammuttaa liekehtivän tollerin, eikä Inton ihoon tullut minkäänlaisia vaurioita. Palaneen karvan käry oli kuitenkin melkoinen ja koko loppu ilta menikin tuuletellessa aivan hirveältä haisevaa kämppää..

Kaikkien kommellusten keskeltä olemme kurottautuneet pikku hiljaa elävien kirjoihin myös treenien osalta. Hakutreenit käynnistyivät uudessa treeniporukassa, jossa ensimmäisenä saimme kokeilla rakennusetsintää, mikä sujui Intolta kuin vanhalta tekijältä. Treenasimme siis lämpimässä ja valaistussa varastohallissa, mikä oli jotain aivan taivaallista siihen verrattuna, että ajo-ohjeista huolimatta olin kuvitellut että meillä kuluisi tunteja nököttäen pimeässä ja pakkasessa treenaten. Ihanaa!
Seuraavat treenit olivatkin sitten taas ulkona metsässä, mutta hyvin nekin treenit sujuivat. Into ei ole ollenkaan moksiskaan uusista ihmisistä ja paikoista, mikä on tietenkin vain hyvä.

Myös agility jatkui tänään joulutauoltaan ja tokoa olemme ottaneet pääasiassa itseksemme päivittäin. Vielä kun löytäisin meille jonkun hyvän tokoryhmän, olisin oikein tyytyväinen. Jos vaikka se BH nyt vihdoin tämän vuoden puolella..